Kaukana kotoa

Kaukana kotoa

No, se voittaa A12:n. Jos olisin kotona, joisin aamukahvini viidennen kerroksen asunnossamme ja katselisin ja kuuntelisin vilkkaalla kadulla ja alla olevan risteyksen liikennettä. Junat ajautuivat sisään ja ulos Newbury Parkin metroasemalta, mikä vei tuhansia työmatkalaisia ​​töihin vilkkaaseen ja meluisaan Lontoon keskustaan. En ole kotona. Itse asiassa olen kaukana kotoa.

Kello on 5.30 ja aurinko on juuri noussut. Juon tuoretta mustaa kahvia, joka on kasvatettu paikallisesti Tannalla – vulkaanisella saarella Vanuatulla. Maitoa ei ole, mutta laitan siihen paljon sokeria korvatakseni sen. Huomasimme tämän parvekkeellamme Surfsidessa Pangon alueella Efatissa Vanuatussa. Mereltä puhaltaa voimakas, viileä tuuli ja vuorovesi on poissa. Takanamme kuu on edelleen korkealla taivaalla, kun taas vasemmalla aurinko nousee horisontin yläpuolelle muuttaen pilvet pehmeän vaaleanpunaiseksi. Aallot murtuvat vain muutaman metrin alapuolellamme.

"Mitä muuta voisimme pyytää?" Kia kysyy. "Ehkä vähän maitoa", sanon hymyillen.

Jet lag sai meidät nousemaan aikaisin. Saavuimme kahdelta eilen iltapäivällä hyvin pitkän matkan jälkeen Lontoosta Singaporen ja Australian kautta. Yhteensä vietimme lentokoneessa noin 24 tuntia ja Lontoon noususta Port Vilaan laskeutumiseen kului kolmella mantereella lähes 36 tuntia. Olimme uupuneita ja tarvitsimme kipeästi suihkua, mutta mikä tärkeintä, saavuimme turvallisesti matkatavaramme kanssa ja, lukuun ottamatta hieman roiskunutta riisiä ja currya housuihini toisella lennolla, ilman onnettomuuksia.

Lähdön jälkeen Brisbanesta nukahdin ja heräsin pian sen jälkeen turkooseihin riuttoihin, hiekkarantoihin ja vihreisiin saariin allamme. Kun tarkistin lentoreittimme, oletan sen olevan Uusi-Kaledonia, mutta en ole varma. Ensimmäiset vilkaisumme määränpäästämme olivat melko dramaattisia, mutta se ei ollut vain sinistä taivasta ja unenomaista valkoista hiekkaa. Oli iltapäivä, pilvistä ja sateista.

Melko pitkän tullijonon, virkailijan hymyn ja leiman jälkeen otimme odottavat matkatavaramme liukuhihnalta, vaihdoimme nopeasti muutaman dollarin paikalliseen valuuttaan (Vatuun) ja lähdimme hakemaan taksia majoituspaikkaamme. Löysimme saaren trooppisena, rehevänä ja vihreänä, lämpimänä ja kosteana, mutta viileä merituuli puhalsi ylitsemme.

Saapuessamme hotelliin oli vähän sekaisin: saatamme joutua vaihtamaan huonetta kolmantena yönä, mutta australialainen omistaja Samantha sanoo meille "älä huoli". Luotamme hänen tekevän sen oikein, joten menimme huoneeseemme. Se on aivan rannalla, tuulinen ja viileä upealla näköalalla. Katot ovat olkikattoisia ja sisustus yksinkertainen – juuri sopiva.

Olimme aivan järkyttynyt, joten nopean suihkun ja nopean kävelyn jälkeen rannalla päätimme ottaa nopeat nokoset ja nousta päivälliselle klo 18. Se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Kaksitoista tuntia myöhemmin heräämme "pikatorkkumme" jälkeen ja tässä ollaan – kauimpana kotoa koskaan ollut. "Elämän matkamme" ensimmäinen päivä. Siinä se. En voi täysin ymmärtää sitä. Tänä aamuna istumme parvekkeellamme, katsomme auringonnousua Tyynenmeren yli ja haistelemme valtameren ilmaa. Jos tämä on merkki tulevista asioista, niin... no, mitä muuta voisimme pyytää?

Olemme täällä ja olemme onnellisia. Kestää jonkin aikaa tottua, mutta tiedätkö mitä? Älä huoli. Mennään syömään aamiaista rantataloon.

Tehtävä: Atlas & Boots

      .